Uusi osoite on http://www.musiikkiblogi.info
]]>
Uusi osoite on http://www.musiikkiblogi.info
]]>
Avausraidasta Do The Joy lähtien albumi kuulostaa liian usein mekaaniselta, kylmältä ja ylituotetulta. Äänenlaatu on liian puhdas ja melodiat liian mahtipontisia. Syntyy tunne kuin kuuntelisi elokuvan tai mainoksen taustamusiikkia ilman tarvittavaa visuaalista elementtiä; kappaleet tuntuvat sieluttomilta ja merkityksettömiltä.
Tiedän hyvin että mekaanisuus ja etäisyys ovat ennemmin ominaisuus kuin ongelma monissa niistä genreistä joihin Air voitaisiin luokitella, ja jos kyseessä olisikin mikä tahansa muu artisti, en välttämättä takertuisi tähän seikkaan niin voimakkaasti. Mielestäni Air on kuitenkin aina tehnyt musiikkia, joka tulee lähelle kuuntelijaansa ja puhuttelee henkilökohtaisesti. Herkät ja matalatempoiset kappaleet ovat kuin pitäneet kädestä kiinni ja näyttäneet maailmaa muusikoiden silmin. Aikaisempien albumien biisit ovat olleet kuin herkullinen sekoitus film noiria ja ranskalaisten katukahviloiden tunnelmaa.
Myös Love 2 tavoittelee samaa, mutta onnistuu vain kourallisella raitoja. Keskimäärin voisi sanoa, että levyn joka kolmas raita on kuuntelemisen arvoinen ja muut täytettä -- monelta muulta bändiltä tämä voisi olla loistava saavutus, mutta Airilta melkoinen pettymys.
Levyn ehdottomasti parasta antia ovat juuri bändin vanhempaa tuotantoa mukailevat biisit: So Light Is Her Footfall, Sing Sang Sung, Heaven's Light, Eat My Beat ja African Velvet, joista kaksi ensimmäistä on julkaistu myös singleinä. Albumin muiden raitojen kontekstissa nämä kappaleet vaikuttavat vielä tavallistakin paremmilta.
Kuten aina, on lienee helpointa kunkin laittaa lätty soittoon ja vetää omat johtopäätöksensä. Nicolas Godin ja Jean-Benuit Dunckel ovat molemmat lahjakkaita muusikoita, ja se paistaa kiistämättä läpi koko albumin. Varsinkin ennakkoluulottomalle kuuntelijalle levyllä on varmasti paljon annettavaa. Love 2 ei ole täydellinen, mutta se sisältää muutamia täydellisiä hetkiä.
Love 2 @Spotify (vaatii Spotify-tilin)
]]>
Vuonna 2006 suurin osa Ultra Bran muusikoista otti osaa "Uuden ajan kynnyksellä" -musiikkiprojektiin, jonka tuloksena oli samanniminen Kerkko Koskisen säveltämä ja sanoittama kappale murhatun toimittaja ja ihmisoikeusaktivisti Anna Politkovskajan muistolle.
Tänään Anna Politkovskajaa on muistettu Helsingissä. Politiikka ei kuulu Musiikkiblogiin, mutta aion käyttää tilaisuuden hyväkseni ja muistuttaa (ja informoida niitä jotka kappaleen ensimmäisellä kerralla ohittivat) tästä erinomaisesta musiikkiteoksesta.
]]>
Kriketti on yksinomaan brittien ja brittien entisten maaorjien selittämätön rituaali, jossa vuorollaan kunkin “pelaajan” teehetki keskeytetään ja hänet passitetaan lankunpätkä kädessä seisomaan pitkän hiekkalaatikon päähän. Laatikon toisesta päästä pelaajaa tuijottaa tuimasti viiksekäs syöttäjä, joka hieroo ensin vartin punaista kuulaa housuihinsa ja pudottaa sen sitten muutaman metrin päähän eteensä. Maila heilahtaa, pelaajat säntäilevät hetken ympäri kenttää ja vetäytyvät sitten raamatunpaksuisen sääntökirjan ääreen väittelemään siitä, mitä juuri tapahtui. Voisiko tästä järjettömyydestä tehdä musiikkia?
Vastaus on kyllä -- ainakin jos asiaa tiedustellaan Neil Hannonilta (The Divine Comedy) ja Thomas Walshilta (Pugwash). Herrojen muodostaman popduon The Duckworth Lewis Methodin samanniminen debyyttialbumi sisältää nimittäin 12 raitaa yksinomaan krikettiaiheista musiikkia. Folk-henkisen indierokkailun voimin bändi kertoo tarinaa esimerkiksi hyvän matsin katsomisen riemuista, Shane Warrenin legendaarisesta syötöstä ja nightwatchmanin uhrauksista joukkueen puolesta.
Krikettiaiheista huolimatta useimpien kappaleiden sanoitukset on kirjoitettu siten nokkelasti, että ne ovat mielenkiintoisia myös krikettiä ymmärtämättömälle. Tämä on saavutettu monimerkityksellisten sanojen ja fraasien taitavalla käytöllä. Esimerkiksi raidan The Sweet Spot voi helposti ymmärtää kertovan etevästä lyöjästä, mutta käytännössä mikään lyriikoiden sana ei rajaa kappaleen aihetta krikettimatsiin; kysymyksessä voi olla yhtä hyvin mikä tahansa erinomainen suoritus!
Pelkkä sanoitusten yleispätevyys ei kuitenkaan tee albumista vielä suosittelemisen arvoista. The Duckworth Lewis Methodin suurimmat vetonaulat ovat tuoreus, kokeilunhalu ja silkka puhdas hilpeys. Levyä tehdessä on selvästi ollut valtavan hauskaa, ja tämä positiivinen energia välittyy jokaiselta raidalta myös suoraan kuulijalle. Albumin erityisansioksi mainittakoon vielä lopuksi Thomas Walshin laulu -- miten ihmeessä valtavan ylipainoisella parrakkaalla irlantilaisella voi olla niin äärettömän kaunis ääni?
The Duckworth Lewis Method @Spotify (Vaatii Spotify-tilin)
The Duckworth Lewish Method - Mason on the boundary (LIVE) @YouTube
The Duckworth Lewis Method - Meeting Mr. Miandad @YouTube
The Duckworth Lewis Method - The Sweet Spot @YouTube
The Duckworth Lewis Method - The Nightwatchman @YouTube
The Duckworth Lewis Method @MySpace
]]>
The Incredible Downbeat Machine @Spotify (Vaatii Spotify-tilin)
Tracklist & YouTube:
1. Thievery Corporation - The Foundation
2. DJ Krush - On the Dub-ble
3. Dean & Britta - White Horses
4. Tricky - Hell Is Round the Corner
5. UNKLE - Rabbit in Your Headlights
6. DJ Shadow - Building Steam With a Grain of Salt
7. Zero 7 - This Fine Social Scene
8. Hooverphonic - Mad About You
9. Air - Mer du Japon
10. Kraak & Smaak - Squeeze Me
11. Moloko - Fun For Me
12. Yael Naïm - New Soul
13. Hooverphonic - 2Wicky
14. Kings Of Convenience - Toxic Girl
15. Cat Power - The Greatest
16. Kristin Hersh - Nerve Endings
17. Liz Phair - Crater Lake
18. Turin Brakes - Something In My Eye
Tämän lisäksi toinenkin testiluontoinen asia. Olen käyttänyt Spotifyssä soittolistaa Arvosteltavat pitääkseni kirjaa artisteista / albumeista joista minun tulisi ennemmin tai myöhemmin blogata jotain. Hoksasin tänään että voisin ottaa Musiikkiblogille käyttöön myös julkisen soittolistan, johon lukijat voisivat tehdä muutoksia. Jos siis haluat tuoda minun ja muiden lukijoiden tietoisuuteen uutta musiikkia, tai olet muuten vain kiinnostunut mitä musiikkijonossani piilottelee, tutustu seuraavaan soittolistaan:
Arvosteltavat @Musiikkiblogi (Vaatii Spotify-tilin)
]]>
Kaikki tietävät että minä pidän musiikista. Harva kuitenkin arvaisi että minä pidän erityisesti suomalaisesta musiikista. Kyseessä lienee jokin sisässäni kytevä isänmaallisuus, joka on poljettu takaraivooni lapsesta asti jokavuotisen Talvisodan ja Tuntemattoman sotilaan voimin. Kun eteeni siis astelee uutta suomalaista musiikkia joka kolahtaa - voi pojat mikä riemu siitä syntyykään.
Vesterinen Yhtyeineen on tarkalleen ottaen kuusi tyylikkäästi pukeutuvaa miestä Etelä-Suomesta. He jatkavat kunniakkaasti Suomen pitkää tyylikkäästi pukeutuvien muusikkojen sarjaa, tuoden soundillaan mieleen esimerkiksi sellaisia lähihistorian suurmiehiä kuin Ismo Alanko, Kauko Röyhkä ja Aki Sirkesalo (jonka Naispaholaista bändi myös debyytillään tulkitsee).
Jönköping on samalla tavalla vatsanpohjasta kouraiseva yllätys kuin Scandinavian Music Groupin "Onnelliset kohtaa" oli vuonna 2002. Kun bändin esikoisella ei ole yhtään niin ärsyttävää biisiä, että tekisi mieli tehdä soittolistaan muutoksia, sitä kerrassaan säikähtää - ei niinkään sitä, että miten levy voi olla näin hyvä, vaan että mitenkähän käy sen seuraavan albumin.
Kuten esikuvansa, Vesterinen Yhtyeineen soittaa menevää, elämänmenon ironialla irvailevilla lyriikoilla maustettua melankolista pop-rokkia. Erityisesti Vesterinen on miehekästä musiikkia - siis ainakin nuoremman miehen näkökulmasta. Biisit maalaavat väistämättä kuvia reilusti parikymppisistä, jo elämän kolhimista sänkinaamoista, jotka syntyivät yhden laman aikana ja joutuvat nyt aloittamaan aikuiselämänsä toisen, vielä pahemman kourissa. Nuorista miehistä, jotka tahtovat löytää elämälleen mieltä, järkeä ja tarkoitusta, vaikka usko parempaan huomiseen alkaa suomenmaalla olla jo aika laimeaa.
Erityisesti tätä miehistä näkökulmaa alleviivaa albumin neljäs raita, “Lee van Cleef”, joka naivistisella tavalla kertoo miehen haaveista olla samanlainen sankari kuin tuo menneiden vuosien länkkäreiden viiksekäs kivikasvo, joka aina marssii pää pystyssä ja antaa vihollisilleen surutta turpaan. Samalla kappale myös soitannallaan nostaa hattua eräälle kaikkien aikojen suurimmista elokuvasäveltäjistä, Ennio Morriconelle.
Jönköping on ehkä hiukan surullinen, mutta jaksaa silti hymyilyttää herättämällä muistoja kuuntelijan omasta elämästä. Se on toisaalta omaperäinen, mutta silti tuttua ja turvallista suomalaista melankoliaa. Alkavan syksyn pimenevien iltojen taustamusiikiksi se on jokaisen sänkinaaman varma valinta, debyytiksi todellinen helmi. Rima onkin nyt asetettu todella korkealle Vesterisen ja yhtyeen menestystä vääjäämättä seuraavalle kakkosalbumille.
LINKKEJÄ:
Vesterinen Yhtyeineen - Emmanuelle @Youtube
Vesterinen Yhtyeineen - Mitä tapahtui Hokkasen Timolle? @YouTube
Vesterinen Yhtyeineen - Lee van Cleef @YouTube
Vesterinen Yhtyeineen - Jää vain Houston kutsumaan @Youtube
Vesterinen Yhtyeineen @MySpace (Soittimessa vain lyhyitä esikuunteluraitoja)
Vesterinen Yhtyeineen @Spotify (Vaatii Spotify-tilin)
]]>Musiikkiblogi ei ole katoamassa minnekkään. Olen kierinyt suu vaahdoten punkkani pohjalla valtavassa kasassa oppikirjoja - toisin sanoen opiskellut ahkerasti. Laiskuuttani olen jättänyt blogin päivittämättä tänä aikana. Asiaan on tulossa muutos ensikuun puolen välin paikkeilla, kun syksyn kirjoitukset päättyvät.
Viimeisen kuukauden päivät huomioni on vienyt sellainen jokaisen nuoren kurja realiteetti kuin opiskelu. Kesällä oli aikaa runoilla vaikka muille jakaa, mutta nyt syksyn kirjoitusten lähestyessä on pakko purra hammasta ja lukeakin hieman.
Koska olen pohjimmiltani onneton vetelys, päätin opintojeni loppurutistuksen ajaksi jättää Musiikkiblogin aivan surutta päivittämättä. Olen erittäin pahoillani siitä etten mainostanut hiljentymisestäni etukäteen, mutta minkäs teet - kämmätty mikä kämmätty! Parempi kai kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.
Tiedän että tarina on tuttu tuhannesta muusta blogista: ensin tulee hiljaista, sitten lupaillaan että "kyl tää täst elpyy pidän vaan paussii" ja siihen ne päivitykset sitten päättyvätkin. Itse aion kuitenkin vakaasti jatkaa musiikkiblogailua heti kun syksyn kirjoitukset ovat ohi ja voin jälleen keskittyä vapaa-ajallani enemmän kirjoittamiseen. Homma jatkuu aivan tässä samassa osoitteessa ja vanhalla tutulla tyylillä.
En suotta kuvittele että monikaan niistä parista lukijasta jotka ovat uskollisesti jaksaneet juttujani lukea (uudelleen ja uudelleen tietysti, kun ei uusiakaan ole kuulunut!) malttavat enää odottaa - saatikka edes uskovat että tästä enää tulee mitään. Tämähän ei kuitenkaan minua hidasta, sillä en toki virallisesti kirjoita ikuisen feimin ja loputtomien ihailijoiden perässä, vaan pääasiassa omaksi ilokseni. Kirjoittaminen on minulle harrastus siinä missä toiset juoksevat pallon perässä ja yksi hakkaa rumpuja. Se että tekstini saattavat välillä ilahduttaa jotain toistakin on aina vain ylimääräistä hyvää.
Suuri kiitos kuitenkin kaikille tähän mennessä tekstejäni lukeneille, kommentoineille tai muuten vain hyville ja kauniille ihmisille maailmassa. Hyviä ja kauniita kun ei koskaan voi kylliksi kiittää.
Jos juttuni vielä kiinnostavat, suosittelen lisäämään blogin esimerkiksi blogilistan profiiliinne (sen pitäisi onnistua varsin vaivatta tuolla oikealla olevasta linkistä). Tähän tapaan kyllä huomaatte heti kun olen palannut linjoille, jonka epäilisin tapahtuvan siis joskus ensikuun puolen välin paikkeilla.
Koskapa tämä on kuitenkin Musiikkiblogi, eikä esimerkiksi teinipoikien tunnustusten luola, seuraavaksi pikakatsaus musiikin ihmeelliseen maailmaan.
AL JARREAU - MY FAVOURITE THINGS (1965)
Al Jarreau by jasper de boer (via flickr.com)
The Sound of Music -elokuvasta tuttu numero "My Favourite Things" muodostui nopeasti ensiesityksensä jälkeen erääksi jazz-muusikkojen suosikkikappaleista. Ehkä yleisesti tunnetuin tämän innostuksen myötä syntyneistä covereista on John Coltranen versio, joka julkaistiin hänen samannimisellä albumillaan vuonna 1961.
Naapureista poiketen tahdon kuitenkin ennemmin esitellä henkilökohtaisen suosikkini, mustan musiikin monitaiturin Al Jarreaun vuonna 1965 taltioidun näkemyksestä samaisesta kappaleesta.
Monista muista covereista poiketen, Jarreaun raidassa on säilytetty melodian lisäksi myös alkuperäiset lyriikat, joita hän tulkitsee hämmästyttävän kauniisti. Soitto on huomattavasti kevyempää kuin esimerkiksi Coltranen versiossa, joka saattaa jazz-musiikkin tottumattomalle olla jopa työlästä kuunnella. Lyhesti kyseessä on ralli, joka pakottaa jamittelemaan, tuo väistämättä hymyn huulille ja lievittää stressiä jopa tehokkaammin kuin vahva lääkitys.
Voiko paljon enempää enää toivoa?
Al Jarreau - My Favourite Things @YouTube
Al Jarreau - My Favourite Things @Spotify
KAMERA - BLANK EXPRESSIONS (2009)
Kuva nyysitty rohkeasti Kameran MySpace-sivulta.
2000-luvun alussa muodostettu tukholmalaisbändi Kamera jatkaa uusimmalla albumilla vanhaa linjaansa. Duran Duranilta ja Depeche Modelta selviä vaikutteita kiskova poikakopla viihdyttää raidasta toiseen, ei niinkään syvällisillä lyriikoilla tai omaperäisillä melodioilla, vaan ennemmin korkealaatuisella toteutuksella ja hyvällä pop-rock meiningillä.
Homman kruunaa pohjoismaalaisille indiebändeille juuri niin ominainen tekotaiteelinen retroilu, joka saa varmasti sukat pyörimään jokaisen hipsterin jaloissa. Blank Experssions, vaikka ei mitenkään mullistava, on silti hyvä albumi ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos eurooppalainen indierokkailu on yhtään lähellä sydäntäsi.
Kamera @MySpace (jukeboksissa oiva pino raitoja)
THE DEAD WEATHER - HOREHOUND (2009)
The Dead Weather by musicisentropy (via flickr.com)
Jack Whiten (The White Stripes), Allison Mosshartin (The Kills), Jack Lawrencen (The Raconteurs) ja Dean Fertitan (The Queens Of The Stone Age) muodostama superkvartetti ei tässä vaiheessa ole varmasti kenellekkään enää uusi. Bändin debyytti on löytänyt paikkansa myös omalla soittolistallani, ja varmaankin myös pysyttelee siellä hyvän tovin.
Horehound on mielenkiintoinen, nokkela albumi, joka kestää useammankin kuuntelukerran. Kuunnellessaan ei voi välttyä huomaamasta, miten yhteinen musiikinteko on selvästi bändin muusikoille silkkaa iloittelua. Jokainen raita poikkeaa edellisestä, ja yksittäiset kappaleetkin ovat moniosaisia, kaiken aikaa muuntuvia olioita. Tyylikokeiluja löytyy synkästä, likaisesta blues-rockista aina countryyn, mutta mihinkään tiettyyn genreen albumia saati yhtään siltä löytyvää raitaa ei voi luokitella.
Sivuprojektit ja uudet bändit antavat kokeneillekin artisteille mahdollisuuden kokeilla uusia tyylejä, puhdistautua - rikkoa vanhoja kaavoja ja näin kehittyä muusikkoina.Taika piilee epäilemättä bändin sisäisessä uutuudenviehätyksessä. Jokainen jäsen tuo yhtyeen soundiin mukanaan jotain omaansa, mutta pääsee myös toisaalta laajentamaan omaa soittoaan totuttujen rajojen ulkopuolelle. Toivoa saattaa että myös The Dead Weatherin muodostavat lahjakkaat muusikot malttavat pysyä liikkeessä, huolimatta Horehoundin kaupallisesta menestyksestä.
The Dead Weather - Treat Me Like Your Mother @YouTube
]]>
Helsingistä ponnistava Stockers! katkaisi tänään kesälomailuni. Tarkoitukseni oli päivittää blogiani seuraavan kerran vasta sunnuntaina, mutta sopivasti oikeaan suuntaan tönäistynä, päädyin sadepäivän ratoksi kuuntelemaan pari raitaa poikien tuotantoa.
Muutaman biisin jälkeen on tietenkin vaikea luonnehtia bändin soundia, mutta kuulemani perusteella sanoisin että se putoaa jonnekin The Killersin ja Disco Ensemblen välimaastoon. Biisit edustaat hyvää pop-rokkia: raikuvat kitarat saavat jalan pakostakin hiukan vipattamaan ja kepeät melodiat sopivat erinomaisesti esimerkiksi illanistujaisten taustamusiikiksi. Erityisesti kiinnitin huomiota demorallissa "Devil In Your Eyes" laulajan ääneen (ja kun eivät perkeleet ole missään erityisesti maininneet että kuka bändissä laulusta vastaa, jää miehen nimi mysteeriksi). Kaveri kun vetää välillä todella korkeitakin nuotteja, mikä on positiivinen yllätys rohisevan mutinan ollessa alan kultainen standardi tällä hetkellä.
Kun kyseessä on suomalainen indierokkailu, niin myönnetään että toki ne tavanomaiset ongelmatkin löytyvät: eihän se englanninkieli ole ihan puhdasta, toki soundi voisi olla omaperäisempikin, ja bändin nimikin on niin halpamainen kuin olla ja voi - mutta hei, samaa voisi sanoa joka toisesta maailmalla menestyvästä bändistä. Tyypit sitä paitsi soittavat taitavasti ja biiseistä jää hyvä fiilis, eikä yksikään bändin jäsenistä ole vielä edes kahtakymmentä - parhaimillaan siis vielä kymmenisen vuotta aikaa skarpata ennen kuin alkoholiongelmat, huumeriippuvuudet, avioliitot ja vakituiset työpaikat kiskovat pojat kunniallisesti pois musiikkibisneksestä.
Stockers! on julkaisemassa ensimmäisen EP:nsä nimellä "Fuck le disco" 15. heinäkuuta, eli siis ensi viikolla. Jos kotimainen indierokkailu on yhtään lähellä sydäntä, kannattaa lättyyn tutustua heti kun on mahdollisuus - sitä odotellessa voivat kiinnostuneet seurailla seuraavia linkkejä:
Stockers! - Devil In Your Eyes @radiorock.fi
Stockers! @MySpace (jukeboksista löytyy pari raitaa lisää)
]]>On totta että kuvamediaa varten sävelletty musiikki on usein väkinäisempää ja nopeammin tuotettua. Jos musiikin takaa löytyy kokonainen tiimi, on vaikeaa sanoa kenelle hattuaan tulisi edes nostaa. On surullista kuinka paljon elokuva- ja pelialalla on muusikoita, jotka ovat oikeasti tuottaneet uransa aikana erinomaista musiikkia, mutta jääneet silti täysin tuntemattomiksi suuren yleisön silmissä.
Ongelma piilee siinä että hyvä elokuvamusiikki liitetään ennemmin elokuvan nimeen ja sen ohjaajaan kuin itse musiikin säveltäjään. Pelimusiikin menestystä taas kaihertavat ne, joiden mielestä peliharrastus on typerä tai lapsellinen. Useimmat kun eivät myöskään kehtaa edes kuunnella musiikkia joka on sävelletty videopelejä varten, olipa musiikki itsessään kuinka nerokasta tahansa.
Tehdäkseni oman osani asiaa korjatakseni, ohessa neljä artistia - kaksi edesmennyttä maestroa ja kaksi tulevaa suurta nimeä - joiden teoksiin jokaisen musiikinystävän tulisi tutustua.
BASIL POLEDOURIS (1945 - 2006)
Vuonna 2006 menehtynyt Basil Poledouris teki pitkän uran elokuvamusiikin parissa. Hän sävelsi musiikkia muun muassa sellaisiin elokuviin kuin Conan barbaari, Free Willy, Punaisen lokakuun metsästys, Starship Troopers ja Sinisilmä Mickey. Useimmille Poledouriksen uran huipentuma on juuri elokuvan Conan barbaari musiikki, mutta itse tahtoisin kiinnittää huomiota miehen toiseen mestariteokseen: vuonna '87 julkaistun RoboCopin soundtrackiin.
RoboCop on kiistämättä yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä (ja viihdyttävimmistä) sci-fi elokuvista koskaan. Lähitulevaisuuteen sijoittuva elokuva kertoo virantoimituksessa surmatun poliisin ruumiista rakennetun kyborgin edesottamuksista. Kornin nimen taakse kätkeytyy syvällinen tarina ihmisyyden merkityksestä, tiivistunnelmaisilla toimintakohtauksilla höystettynä.
Elokuva ei kuitenkaan olisi puoliakaan ilman Poledouriksen säveltämää musiikkia. Orkestraalisen ja syntetisaattorimusiikin yhteentörmäys luo elokuvan teemaa heijastelevia kontrasteja luonnollisen ja sähköisen äänen välille. Vaikka elokuvan "taisteluteema" on ehkä yksi tunnetuimpia elokuvamusiikin teoksia, varsinkin nuoremmasta sukupolvesta vain harvat osaavat nimetä säveltäjän kappaleen takana.
Basil Poledouris - RoboCop Theme @YouTube
Basil Poledouris - Rock Shop @YouTube (Variaatio edellisestä kappaleesta)
Basil Poledouris - Rock Shop @Spotify (Vaatii Spotify-tilin)
Basil Poledouriksen virallinen kotisivu
TAKEHARU ISHIMOTO ( ???? - )
Ishimoto Takeharu on suhteellisen uusi kyky Square-Enix pelitalon riveissä. Hän on työskennellyt musiikin parissa yhtiössä jo vuodesta 1999, mutta ensimmäistä kertaa hän vastasi kokonaisen soundtrackin säveltämisestä vuonna 2004, tällöin pelille "Before Crisis: Final Fantasy VII".
Ishimoto on osoittanut olevansa musikaalinen kameleontti, joka pystyy vaivatta liukumaan erilaisten genrejen välillä. Final Fantasy -pelisarjaa varten hän on säveltänyt niin klassista orkesterimusiikkia ja herkkiä pianoraitoja kuin myös raskaampaa metallimusiikkia. Ehkä kaikista mielenkiintoisin kokeilu oli kuitenkin vuonna 2007 ilmestyneen The World Ends With You -videopelin soundtrack, jolle Ishimoto sävelsi ja tuotti yli 40 raitaa modernia hip-hop ja elektrovaikutteista musiikkia.
Ishimoton musiikissa länsimainen ja japanilainen estetiikka kohtaavat tavalla joka antaa musiikille hyvin tuoreen olemuksen. Japanilaisen musiikin kuulijakunta on hyvin pitkään rajoittunut japanilaisiin ja muutamiin ulkomaalaisiin fanaatikkoihin, ei niinkään kielimuurin vaan paikallaan junnaavan musiikkiteollisuuden takia. Musiikki on useimmiten tuotettu juuri kotimainen yleisö mielessä, eivätkä muusikot usein edes vaikuta kiinnostuneilta pääsemään pinnalle muualla maailmassa.
Viime vuosina Ishimoton kaltaiset nuoret artistit ovat kuitenkin tuoneet yhä enemmän länsimaisia piirteitä japanilaiseen musiikkibisnekseen. Toivoa saattaa, että edessä onkin jonkinlainen murroskausi.
Takeharu Ishimoto - Three Minutes Clapping @YouTube
Takeharu Ishimoto - Soldier Battle @YouTube
HIZMI @MySpace (Ishimoton sooloprojekti - jukeboksissa roppakaupalla matskua)
BERNARD HERRMANN ( 1911 - 1975)
Varmasti valtaosa meistä on kuullut joskus Bernard Herrmannin musiikkia. Mies on ollut vastuussa esimerkiksi sellaisten klassikkoelokuvien musiikista kuin Citizen Kane, The Day the Earth Stood Still, Mies joka tiesi liikaa, Vertigo, Psyko ja Taxi Driver.
Jo lapsena musiikinteon aloittanut Herrmann sävelsi erityisesti klassista musiikkia, ja piti aina tiukasti kiinni omasta linjastaan vaikka työskentelikin elokuvamusiikin parissa. Tämä johti aikanaan esimerkiksi Herrmannin ja Alfred Hitchcockin riitaantumiseen, kun Herrmann ei suostunut tekemään jazzmusiikkia Hitchcockin elokuvaan Revitty Esirippu.
Siitä, olisiko Herrmannin kannattanut noudattaa Hitchcockin linjaa, voi olla montaa mieltä. Kuitenkin Herrmannin viimeiseksi jäänyt ja kenties parhaiten tunnettu sävellystyö löytyy Martin Scorsesen Taxi Driver elokuvan taustalta - ja ironista kyllä, on juurikin jazzmusiikkia.
Herrmannilla oli kyky säveltää musiikkia joka kuulosti toisaalta viattomalta, mutta yhtä aikaa synkältä ja ahdistavalta. Hän kätki teostensa pimeämmät teemat marginaaleihin ja rivien väliin, sen sijaan että olisi tuonut ne esille suoraan. Juuri tämä hienovarainen lähestymistapa teki Herrmannin musiikista niin toimivaa: kuuntelijan valtaa jokaisen sävellyksen aikana valtava määrä mielikuvia ja tunteita, mutta on mahdotonta sanoa tarkalleen miten taustalla soiva musiikki saa ne kaikki aikaan. Herrmannin teokset osoittavat, että hänen on täytynyt olla äärimmäisen hyvin perillä siitä, miten musiikki vaikuttaa kuulijaansa.
Bernard Herrman - Twisted Nerve @YouTube (Tarantino käytti myöhemmin tätä kappaletta elokuvassaan Kill Bill vol. 1)
Bernard Herrman - Taxi Driver @YouTube
Bernard Herrman - Twisted Nerve (Kill Bill version) @Spotify (Vaatii Spotify-tilin)
Bernard Herrman - Taxi Driver @Spotify (Vaatii Spotify-tilin)
JESPER KYD ( 1972 - )
Itseoppinut muusikko, tanskalainen Jesper Kyd vaikutti jo nuorena euroopan demoscenessä, tehden musiikkia ensin Commodorella ja myöhemmin Amigalla. Vähäisestä iästään huolimatta hän on ehtinyt säveltää musiikkia sekä lukuisiin elokuviin että videopeleihin. Parhaiten Kyd tunnetaan työstään Hitman-pelisarjan parissa, mutta mies on myös säveltänyt musiikkia esimerkiksi peleihin Assasin's Creed, Splinter Cell ja Messiah.
Jesper Kydin Hitmania varten tekemissä sävellyksissä kohtaavat industrial-vaikutteiset konebiitit ja orkestraalinen musiikki. Hän käyttää myös usein raidoillaan kuoroa. Sellaissa kappaleissa, joiden tarkoitus on luoda vaaran tai kiireen tuntua, Kyd ottaa paljon inspiraatiota etnisestä musiikista; alkukantaiset, takovat biitit tulevat kuin suoraan viidakkorummuista.
Kyd on palkittu uransa aikana monta kertaa saavutuksistaan musiikin parissa, mutta silti hän ei ole koskaan saanut erityisemmin huomiota muilta kuin pelaajilta ja pelialan edustajilta. Parhaillaan Kyd työskentelee oman albuminsa "Deftronic" parissa. Albumin julkaisuajasta ei ole vielä tietoa, mutta kun lätty joskus tulee ulos, ehkäpä tämäkin artisti saattaa saada edes vähän enemmän ansaitsemaansa arvostusta.
Jesper Kyd - 47 Makes a Decision @YouTube
Jesper Kyd - Main titles (Hitman: Blood Money) @YouTube
Jesper Kydin virallinen kotisivu (Oikean yläkulman jukeboksissa pitkä liuta raitoja)
Englantilainen Alan Roberts esiintyy soittaessaan nimellä Jim Noir. Vaikka mies nähdään livenä usein bändin kanssa, levyttäessään hän soittaa kaikkia instrumentteja itse - kuten levynkansissakin todetaan, "Everything by Jim Noir".
Jim julkaisi debyyttialbuminsa "Tower of Love" vuonna 2005 ja sittemmin hänen musiikkiaan on kuultu esimerkiksi mainoksissa ja televisiosarjoissa. Viime vuonna hän sai erityisesti huomiota raidallaan "My Patch" jota Sony käytti laajalti LittleBigPlanet-videopelin markkinoinnissa. Suuremman yleisön tietoisuuteen 26-vuotiaalla manchesterilaisella on kuitenkin vielä paljon matkaa jäljellä.
Jim Noirin soundi on lo-fi sekoitus naivismia, modernia elektronista musiikkia ja 60-luvun psykedeliaa. Lastenloruja muistuttavat sanoitukset ovat yksinkertaisia, vailla syvällisiä metaforia ja katoavat helposti musiikin sekaan. Yhdessä nämä kaksi herättävät kuuntelijalle mielikuvia unenomaisista maisemista, lapsuuden leikeistä, saippuakuplista, aurinkoisista päivistä, naurusta, viattomuudesta ja hetkistä, joita ei pidä ottaa liian vakavasti.
Aina Jimin musiikki ei toimi. Muutamat biisit ovat liian sekavia ja niiden kuunteleminen saattaa kärsimättömälle käydä nopeasti ärsyttäväksi. Parhaimillaan Jim Noir on kuitenkin kuin lasten musiikkia aikuisille: hetken pakotie pois arjen murheista ja velvollisuuksista. Jotain jonka tahtiin voi raukeana sulkea silmänsä ja hetken muistella niitä aikoja, jolloin ei tarvinnut huolehtia mistään.
Linkkejä:
Jim Noir - Eanie Meany @YouTube
Jim Noir - Ships And Clouds @YouTube
Jim Noir - Look Around You @YouTube
Jim Noir - Eanie Meany @Spotify (Vaatii Spotify-tilin)
Jim Noir - Ships And Clouds @Spotify (Vaatii Spotify-tilin)
Jim Noir - Look Around You @Spotify (Vaatii Spotify-tilin)
]]>